Lunta lunta, aina vaan lunta

Voi tätä lumen määrää. Tuntuu siltä, että joku on pudottanut arkeni päälle ison kasan harmaata nuoskalunta.

Lumikinoksia on ihan kiva katsella. Ja kun on vapaa-aikaa, on ihan kiva vaikka hiihtää - mutta kaikkea muuta arkielämää tämä lumimäärä kyllä vaikeuttaa. Kaupungissa vähintään joka kolmas parkkipaikka on lumikasan alla. Kadunvarsipaikoille ei voi pysäköidä, jos pitää pelkääjän puolelta mahtua avaamaan ovi (ja nostamaan vielä lapsi ulos takaovesta).
Joudun kulkemaan päiväkotireitin nyt Oliver rattaissa, koska kaksivuotiaan kanssa taivallus kestäisi muuten kamalan kauan (ja reitti kulkisi jokaisen lumivuoren yli). Saa käyttää luovaa ajattelua siinä, kuinka rattailla pääsee aurattujen lumivallien yli. Pulkassakin voi tietysti lasta vetää, mutta kun siihen lumen päälle on roiskittu kaikesta huolimatta kilokaupalla karkeaa hiekoitussepeliä ja teiden ylitykset on suolattu. Mutta silti en suostu edes harkitsemaan kakkosautoa perheeseen. Never. Ja sitä autoakin saa kuurata ja harjata joka aamu lumikinoksesta esiin. Parasta olisi, kun voisi hidastaa elämänrytmiä, jättää kaikki vähemmän tärkeät jutut pois - kuten työssäkäymisen. No, ruokakaupassa käymisenkin ja ruuanlaitonkin voisin vaihtaa pois, jos olisi mahdollisuus. (Eikä kävisi kuin sille kuuluisalle etnisen vähemmistön edustajan hevoselle.)

Tammikuu on yksi pahimpia kuukausia vuodessa. Ensin saa horrostaa ja mässäillä rauhassa joulun yli, mutta sitten pitäisi olla äkkiä taas kiinni arjessa. Parempi, kun ei edes olisi joulua välissä, ettei ote pääsisi herpaantumaan.
Tammikuussa pitäisi laihduttaa, olla tipattomalla ja toteuttaa muita hyveellisiä uuden vuoden lupauksia. Muka kevät alkaa, vaikka on entistäkin kylmempää ja yhtä pimeää kuin joulukuussa. Lomien jälkeen pitäisi tarmokkaasti aloittaa kaikki (lasten) harrastukset. Mihinkäs minä paninkaan sen C-vitamiinipurkin?

Taidan ryhtyä juhlimaan kiinalaista uutta vuotta. Gongxi gongxi...